Viikinkiaika

USKOMUKSET

VIIKINKIUSKOMUKSISTA

Viikinkien kuolemakäsityksistä
Oman historiallisuuden tiedostaminen on aina johtanut ihmisen syvien olemassaoloa koskevien kysymysten äärelle. Tarve löytää oma paikka on luonut uskonnollisuutta, jonka turvin epävarmuus käännetään vankkojen raamien sisällä lämmittäväksi pelastukseksi. Näin myös kuolemisesta saadaan matka, portti, eikä kuolemaa elämästä täysin irroitettuna oman minuuden - ja siihen kytkeytyvän ruumiillisuuden - loppuna välttämättä tarvitse kohdata. Erityisesti viikinkiaikana, jolloin kuolemisen näkeminen oli arkipäiväisempää tautien ja onnettomuuksien leikatessa maanpäällisen vaelluksen pituutta taipumus itsesäilytykseen näkyi erityisen hyvin uskonnon tunneulottuvuutta koskettavissa perimmäisten kysymysten ratkaisuyrityksissä. Vaikka viikinkiuskontoa onkin monesti tituleerattu primitiivisemmäksi kuin sen paikan ottanutta kristinuskoa, näkyy viikinkien kuolemaan liittyvissä uskomuksissa mielikuvituksen rikkaus ja kyky hahmottaa oma kokemuspiiri; toisaalta kuvaston runsaus saattaa selittyä silläkin, että uskomukset mahdollisesti jakautuivat alueellisesti.
Inhimillisyys samastetaan usein tunneherkkyyteen ja erityisesti kykyyn surra. Viikinkiaikainen vaikeiden tunteiden käsittely näkyy esimerkiksi Eddassa Balderin kuolemasta kertovassa tarinassa: "Onnettomuus koski kovimmin Odiniin, sillä hän parhaiten tajusi sen surun ja kaipuun, joka aasoja painoi Balderin kuoltua." Jumalten inhimillistäminen kuolevaisiksi lienee tehnyt kuolemasta helpommin kohdattavan; elämä hahmotetaan selkeämmin tarinallisessa muodossa, jolloin jokaisella vaiheella on oma kronologinen ja siten hyväksyttävä paikkansa. Tarinasta näkyy myös tarve suremiselle ja tunnetaistelu kuolemaa vastaan; lopulta ihmisten, eläinten, maan, kiven ja malmin itku vapauttaa Balderin kuolemalta: "Kai sinäkin olet nähnyt miten kaikesta, mikä tuodaan kylmästä sisälle lämpimään, kihoaa kyynelpisaroita." Vaikka tarina lieneekin saanut kirjoittamisvaiheessa alkuperäistä runollisemman muotonsa on mahdollista, että sen pääpiirteet ovat säilyneet muuttumattomina ja ovat siten aikansa kuvastin.
Kuolema ja siihen liittyvä kultti oli suuressa roolissa viikinkiaikana. Vaikka tavallinen kuolema, niin sanottu olkikuolema oli suuresti halveksittu, nähtiin kuolema pyhänä asiana jota varten oli tehtävä asianmukaiset valmistelut. Jopa vihollisen hautaaminen oli velvollisuus, mikä saattoi selittyä sillä, ettei elämää ja kuolemaa oltu leikattu toisistaan erillisiksi. Esimerkiksi perheenjäsenet saatettiin haudata lähelle kotia, jolloin yhteydenpito yhä perheenjäseninä koettuihin vainajiin oli helpompaa. Kuolema nähtiin täten toisenlaisena olemassaolon muotona, josta oli yhteys elossa olevien maailmaan.
Hautaustavat poikkesivat toisistaan esimerkiksi sosiaalisten ja maantieteellisten seikkojen mukaan. Siinä missä toisten kohtalona oli päätyä hylätyksi luurangoksi, kaivettiin merkittävämmille vainajille hautoja kukkuloihin. Haudoista löytyi vainajan varallisuudesta ja asemasta kertovia statussymboleja - soturiaseita ja jopa hevosia ja muita ihmisiä. Ruokaa ja juomaakin haudattiin, mikä saattaa kertoa siiitä, että kuoleminen käsitettiin matkana; taipaleesta haluttiin tehdä mukavampi. Myös nykymittapuun mukaan brutaali tapa tappaa kuolleen matka ? seuraksi mies tai nainen, mahdollisesti orja tai palvelija, viitannee samaan. Toisaalta on mahdollista, että tykötarpeita hyödynnettiin vasta tuonpuoleisessa, joka usein nähtiin maallisen elämän samankaltaisena jatkumona samanlaisine tarpeineen. Joka tapauksessa vainajan ei uskottu viipyvän haudassa pitkään. Polttohautaus oli keino tehdä matkasta lyhyempi.
Kuolintavalla oli merkitystä siihen, mihin kuoleman jälkeen päädyttiin; viikinkimytologian sisältääkin useita tuonpuolen asumuksia. Suku tai perhe saattoi jatkaa elämäänsä Helgafellissa vuoren sisällä, mikä kertoo ajan vahvoista perhesiteistä; muita tuonpuolen seutuvia oli meren takana, taivaassa ja eräänlaisessa alamaailmassa jota nimitettiin Heliksi. Taivas oli Valhalla, "surmattujen sali", jonne pääsivät taistelussa kuolleet soturit. Ainoat naisolennot Valhallassa olivat Valkyyriat, jotka kävivät noutamassa soturit Odinin valtakuntaan (valr "those slain in fight" kyria "choose" - those who picks from among the war-dead). Valhallassa eläminen oli leikkisotimista - haavat paranivat aina iltaan mennessä - , ehtymättömän porsaan lihan syömistä ja juominkeja viimeistä taistelua odotellessa. Kolkkoon ja pimeään Heliin puolestaan joutuivat vanhuuteen ja sairauteen kuolleet, eikä sieltä Baldurin lisäksi ollut paluuta kenelläkään. Helin valtiatar oli samanniminen maailmakäärmeen ja Fenris-suden sisar, ulkonäöltään karmaiseva - puoliksi sinimusta ja mätä, puoliksi lihan värinen.
Kaiken kaikkiaan kuolinuskomuksista voidaan päätellä viikinkikulttuurin ihanteita; soturitaitoja, kuntoa ja selviytymistä pidettiin arvossa ja soturikuolema oli ylpeyden aihe, kun taas sairautta, heikkoutta ja vanhuutta ei katsottu suopein silmin. Merkittävää on myös, että viikinkiaikaiset lasten haudat olivat harvassa eikä heidän muistokseen pystytetty riimukiviä; elämää ei arvostettu sen itsensä vuoksi ja ei-toivotut lapset jätettiin heitteille, mikä aiheutti moraalisia konflikteja pakanoiden ja kristittyjen välille. "Rampa pystyy ratsaille,/ paimeneksi kädetön,/ kuuro kelpaa sotaan,/ sokea on parempi/ kuin poltettu mies,/ ei kuollut hyödytä ketään" - katkelma Eddan Hávamálista on mielenkiintoinen maallinen kontrasti kuoleman kulttimenoille. Kuitenkin kuolema ulottui eräällä tavalla myös maan päälle, mistä samaisen teoksen toinen katkelma kertoo: "Karja kuolee,/ suku kuolee,/ sinä kuolet samalla lailla;/ mutta jos olet saanut/ oivan nimen,/ se ei voi ikinä kuolla."
Kristinuskosta viikinkien näkökulmasta
Myytillinen aines on eräs voimakkaimmista kansallistajuun vaikuttavista asioista; myyttien avulla rakennetaan kuva kansasta, luodaan sille merkitys ja alkukertomukset sekä selvitetään arvot ja pidetään niitä yllä. Myytit ovat ikään kuin yhteisiä unia, kulttuuriperimää jonka vaikutus sisäistetään mutta ei välttämättä tiedosteta. Kuitenkin se vaikuttaa piilevästi uskomuksissa ja normeissa; myytit luovat maailmalle mielekkyyden ja elämäntavalle järkeistyksen. Uskomusten voimakas kietoutuminen kulttuuriin ja inhimilliseen kokemiseen yleensäkin on syynä siihen, miten verkalleen muutokset voivat uuden uskonnon henkisten tai hengellisten ajatuskehikoiden ja perinteiden omaksumisessa tapahtua. Uuden uskonnon sisäistämisprosessia voidaan jopa verrata oman itsen purkuun ja uudelleen rakentamiseen; kaiken sen uudelleen omaksumiseen, josta aiemmin ollaan kansallisidentiteettiä koostettu.
Viikinkiuskonto ei ollut vieraille vaikutteille vihamielinen; sen polyteistisiin raameihin mahtui sujuvasti uusi palvonnan kohde, kristinuskon Jumala. Tämä ei kuitenkaan vielä merkinnyt syvällistä muutosta uskonnon varsinaisessa sisällössä, muun muassa siinä onko kyseessä monoteistinen, yksijumalainen vai polyteistinen, monijumalainen uskonto. Ennemminkin oli kyse valmiin järjestelmän koherenssin säilyttävästä lisästä, josta oli tärkeää käytännöllistä hyötyä; se, etteivät viikingit olleet liian jähmeitä vastaanottamaan kristinuskon sisältöjä uskomuksiensa joukkoon takasi paremmat kauppamahdollisuudet. Pakanoiden kanssa oli kaupanteko kielletty, joten prima signation, alustavaa kristittyihin liittymistä symboloiva ristinmerkki teki kaupankäynnin mutta myös vanhojen jumalten palvonnan mahdolliseksi. Muutoinkin kristittyjen lähetyksessä korostui joustavuus, eikä 1000-luvun murrosvaiheessa oltu liian tarkkoja siitä, suoritettiinko vanhojakin rituaaleja uusien ohella; kristityille keskeistä oli oppi, pakanoille mahdollisuus oman kultin harjoittamiseen, ja nämä oli sovitettavissa yhteen.
Skandinaviassa oli kaksi tapaa harjoittaa kristinuskoa; toinen oli uuden omaksumista vanhan ehdoilla, toinen kokonaisempaa uskomista ja vanhojen oppien purkua. Erityisen sopuisasti kristinusko levisi seka-avioliittojen tai ainakin -seurustelusuhteiden kautta; osa viikingeistä taas tutustui uskontoon Englantiin, Irlantiin ja Normandiaan muuttaneiden siirtolaisystäviensä tai sukulaistensa kautta.
Tuttuuden ja käytännöllisyyden lisäksi kristinuskolla oli muitakin viikinkien kannalta vetovoimaisia piirteitä. Viikinkien maailmankuvassa korostui fatalismi, mikä selittyy ajan häilyvillä oloilla; ennalta määräytyvyys ja tarkoituksellisuus asettavat turvalliset rajaviivat, joita vastaan ei ole mahdollista eikä siten tarvetta taistella. Kohtalon kysymykset tuntuivat kuitenkin olleen kavahdettuja ja epämieluisia: "Miehen kuuluu olla/ kohtalaisen viisas/ vaan ei liiaksi viisas,/ tulevaista älköön tietäkö kukaan,/ silloin on suruttomin mieli" - Hávamál, Edda. Usko norniin, kohtalon lankoja punoviin olentoihin ja Jumalten oikkuihin perustuva epävarma avunsaanti saattoi kuitenkin herättää kaipuun omiin vaikutusmahdollisuuksiin, joille kristinusko antoi enemmän tilaa. Yksi ainoa Jumala, jonka valtakuntaan oli mahdollista päästä omien tekojensa mukaan saattoi tuntua voimakkaalta ja turvalliselta vaihtoehdolta. Voi olla, että myös pasifismi ja inhimillisen toiminnan korostaminen herätti positiivisia tuntemuksia levottomina aikoina.

Ragnarök - myytti maailman tuhoutumisesta
Ragnarökin eli Jumalten kadotuksen tai kohtalon myytti on tapa suhteuttaa inhimillistä olemista pidemmällä kantamalla; se käsittelee ajan ja maailman kysymyksiä. Loppuuko aika? Loppuuko oleminen ajassa? Onko oleminen ajassa lineaarista vai syklistä? Mikä on minun paikkani?
Ragnarök on kaikkien taistelua kaikkia vastaan; samoin se on kaikkien tuhoa, mikä tuntuisi ottavan kantaa kysymykseen hyvyyden ja voiman suhteesta ja ylipäätään siihen, pitäisikö yksistään hyvän selvitä. Kuten Raamatun Johanneksen ilmestyksessä, myös Ragnarök-myytin taistelua edeltää uhkaava ilmapiiri: "Ensiksi käydään koko maailmassa suuria taisteluja kolmena talvena. Silloin veljekset taistelevat ja tappavat toisiaan ahneuksissaan. Kukaan ei säästä isää tai veljeä miestä tappaessaan." Edellinen lainaus Eddasta muistuttaa Raamatun kuvaa pedon merkin ottamisesta, joka symboloi moraalista rappiota. Edda jatkaa kuvauksella Fimbulveturista, auringottomasta, kolmesta peräkkäisestä talvesta joiden välissä ei ole kesää. Toisin kuin kristinuskon Johanneksen ilmestyksessä Ragnarökissä tilit ovat tasan: esimerkiksi Garm-koira, karmea hirviö ja Tyr tappavat toisensa, Tor surmaa maailmankäärmeen mutta saa itsekin surmansa sen myrkystä.
Oikeastaan Ragnarök merkitsee käytännössä Jumalten hallituksen kaatumista ja nykyisen maailman tuhoa. Taistelun lopuksi "Surt heittää tulta maan päälle ja polttaa koko maailman" (Edda), mutta mitä on tämä loppuminen - eräänlaista historian, merkityksellisten tapahtumien päättymistä, vai ainoastaan yhden maailmankaikkeuden henkäyksen, yhden laajan elämän lopullisuutta? Myytti edustaa sikäli syklistä aikakäsitystä, ettei maailmankaikkeus sittenkään etene päättymättömään olemattomuuteen: vanhojen jumalten Thorin, Magnin, Monin ja Hoenirin lapset ottavat vallan ja hävityksestä selvinneistä kahdesta ihmisestä nousee uusi ihmissukupolvi. Vanhoista Jumalista esimerkiksi Baldur palaa henkiin ja Hoenir selviää taistelusta; kristillisvaikutuksista kertoo, että eräs inkarnaatio tulee olemaan Jahve. Uudesta maailmasta ei kuitenkaan kerrota Eddassa tarkemmin; tuleeko se olemaan kristinuskon kaltainen ikuinen tuhonjälkeinen paratiisi vai jatkuuko kierto edelleen.
Luomiskertomus
Luomiskertomus alkaa kaaoksen ja äärettömän syvän rotkon luota, tätä rotkoa kutsutaan Ginningagapiksi. Rotkon pohjoispuolella oli jäinen Nifelheim, siis jäämaa ja sen eteläpuolella sijaitsi Muspelheim, tulimaa.
Lopulta kävi niin, että Muspelheimin liekkien kuumuus alkoi sulattaa Nifelheimin jäätiköitä. Sulamisprosessissa syntyi paksua vesihöyryä, jonka keskeltä syntyi myös ensimmäiset elolliset oliot. Jäätiköiden seasta syntyi ensimmäinen jättiläinen Ymer ja alkulehmä Amdhumbla.
Pian Ymerin synnyttyä alkoi hänen ruumiistaan (jaloista, käsistä ja kainaloista) kasvaa lisää jättiläisiä. Alkulehmä Amdhumblan utareista tuli maito ja tämän maidolla Ymer ravitsi itseään. Lehmä pysyi vain niukoin hengissä, nuolemalla jään peittämää suolakiveä. Mutta, vähitellen alkoi jäästä pistää esiin hiuksia. Seuraavana päivänä pilkotti jäästä esillä pää, ja kolmantena päivänä oli Amdhumbla nuollut jumalan kokonaan irti suolakivestä. Bure ei ollut ainoa, jonka lehmä vapautti, suolakivestä vapautui myös Buren lapsi, Bor. Borin jälkeläiset Vi, Vile ja Odin päättivät tappaa Ymer jättiläisen ja tehdä hänen ruumiistaan tuntemamme maailman. Näin tapahtui ja hänen lihastaan jumalat tekivät rungon (maan) ja hänen luistaan Vi,Vile ja Odin tekivät kalliot ja kivet. He käyttivät jättiläisen hiuksia kasvikunnan luomiseen ja verta he käyttivät tehdessään meren. Ymerin synnyttämät jättiläiset ja huurretursaat (Frost giant) hukkuivat jättiläisen vereen lukuun ottamatta Bergelmeriä ja hänen vaimoaan. Bergelmer on jättiläisten kantaisä. Ymerin kallosta veljekset loivat taivaankannen ja tähdet ja jumalat laittoivat jokaisen ilmansuunnan päähän kääpiön, jotta he kannattelisivat taivaankantta pystyssä. Ripsistä jumalat rakennuttivat aitauksen, he rakensivat aitauksen koko maailman ympäri, jotta jättiläiset pysyisivät loitolla ihmisten maailmasta. Lopuksi he tekivät jättiläisen aivoista pilviä taivaalle. Luomuskertomuksessa on selkeä ristiriita ihmisen synnystä, ja synty jääkin hiukan kyseenalaiseksi. Ihmisen synnystä on siis esitetty useita eri versioita. Yhdessä versiossa kerrotaan ihmisen syntyneen Ymerin kainaloista hänen nukkuessaan. Toisessa, paremmin tunnetussa versiossa Lodur niminen jumala luo ensimmäiset ihmiset (Asken ja Emblan).
On vielä yksi runonpätkä, (Völuspa, niminen) jossa kerrotaan taas Odinin, Hoenir ja Loken tehneen ensimmäiset ihmiset eräänä päivänä kävellessään rannalla. Heidän on kerrottu käyttäneen luomiseen rannalla kasvaneita nuoria puita. Odin kuoleman jumala antoi ihmiselle elämän ja hengen, Loki antoi ymmärryksen ja liikkumakyvyn. Kolmas jumala antoi aistit, ulkoisen olemuksen ja puhekyvyn.
Jumalat loivat myös vuodenajat, päivän ja yön. Jumalat loivat siis ajalle merkityksen ja lähettivät auringon ja kuun kiertämään maailmaa. Myös auringolla ja kuulla on toisia kertomuksia niiden synnystä. Erään vanhemman uskomuksen mukaan kuu ja aurinko ovat jumalten lapsia ja nämä juoksevat karkuun kahta sutta, jotka yrittävät nielaista näitä.
Jumalorganisaatio
Viikinkiajan jumalat olivat suurimmalta osaltaan käytännöllisiä ja jumalien palvonta oli monipuolista ja kirjavaa. Myös Jumalyhdyskunta oli laaja ja sinne mahtui monelle tarkoitukselle oma jumalansa. Uskontona se oli sangen primitiivistä (Yksinkertaista, alkukantaista) eikä asioita osattu selittää kuin myyttien tai rationaalisen ajattelun kautta. Viikinkien jumalista on kuitenkin nostettu kolme jumalaa ylitse muiden, Odin, Tor ja Frej. Näiden kolmen jumalan kuvat on löydetty, Upsaalassa sijaitsevasta, Viikinkiaikaisen pakanakirkon jäänteistä. Lukuisat kaiverrukset, hautalöydöt ja paikannimet taas osoittavat sen, missä mitäkin jumalaa on palvottu. Pitää muistaa että, Viikinkiaikainen uskonto oli hajonaista ja että, suurin osa kirjallisesta aineistosta on kerätty 1000-luvun jälkeen ja osa myyteistä/saagoista ja perinteistä onkin kadonnut. Myytit ja saagat olivat kulkeneet ihmiseltä ihmiselle puheen välityksellä ja näitä myyttejä (niin kuin Kalevalakin) alettiin vasta myöhään keräämään kokoon. Tämä tapahtui suureksi osaksi käännytettyjen toimesta ja sanotaan että, teksteissä huomaa selviä vivahteita kristinuskosta. Jumalorganisaatio jakautuu kahteen sukuun Aasoihin (Aesir) ja Vaanoihin (Vanir). Aasat olivat pää jumalia ja suurimmaksi osaksi sotaisia ja hurjia. He olivat sotureita ja joutuvat siis osallistumaan Ragnarökiin. Aesirejen johtajana toimi Odin, joka oli johdattaa jumalat ja suuret sotajoukot viimeiseen taisteluun.
Vaniirit taas olivat hedelmällisyyden jumalia, mutta hurjia hekin. Heidän johtajanaan toimi Njord ja hänen lapsinaan toimi mm. Frej ja Freja, jotka olivat Skandinaavisessa ukonnossa tärkeimmät hedelmällisyyttä edustavat jumalat.
Aesiirejen ja Vaniirejen välillä kerrotaan liehuneen sota. Suurimmalla osalla jumalista olikin paljon inhimillisiä piirteitä ja he tappelivat ja riitelivät usein. Jumalien inhimillisyydestä kertoi jumalten ilkikurisuus, halut ja se, etteivät jumalatkaan olleet kuolemattomia.
Aesiirejen ja Vaniirejen riidan perimmäisestä syystä en ole tietoinen, mutta yksi lähde kertoo että, Odin olisi anastanut Vaniirejen omistaman maan. Tästä tapeltiin pitkään ja verisesti, mutta lopulta päästiin sopuun. Jumalat päättivät järjestää kokouksen, johon kummankin osapuolen leiristä kaksi henkilöä osallistuisi. Vaniirit lähettivät Frejn ja Njordin (olivat korkeassa arvossa) kokoukseen, mutta Aesiirit lähettivät kokoukseen Mimir jättiläisen, joka oli hyvin viisas ja Hoenirin joka oli hiljainen mutta, viisas jumala. Hoeniristä ei keskustelussa hiljaisuudensa vuoksi ollut paljon apua ja Vanirit päättivät leikata Mimirin pään irti, merkkinä tyytymättömyydestä Aesirejen panokseen sopia rauha. Jumalat asuivat Asgardissa, jota voi verrata Kreikkalaisen mytologian Olympus vuoreen. Asgardin keskellä sijaitsee maailmanpuu Yggrasil, jonka oksien varassa koko maailma lepäsi. Jumalien maailmaan kuuluu kolme kerrosta, etelässä Muspelheim, pohjoisessa Nifelheim ja keskellä midgård tai Asgard. Jumalten lisäksi mytologiseen maailmaan kuului jättiläisiä, peikkoja ja demoneja. Nämä asuivat kaikki alamaailmassa ja olivat selvästi jumalten vihollisia. Näitä vastaan heidän tulisi lopuksi tapella.
Mytologisessa maailmassa oli jokaisen ilmansuunnan päässä valtava jättiläinen, joka edusti kyseistä ilmansuuntaa. Torista ja jättiläisistä kerrotaan Eddoissa monta huikeaa tarinaa, jossa Tor yleisimmin lahtaa jättiläiset vasarallaan, Mjölnerillä.
Odin
Odin on yksi Viikinki mytologian merkittävimmistä Jumalista, hän onkin Asgardissa asuvien Vaani Jumalten päällikkö ja "isä". Valhalla oli Odinin valtakunta, (surmattujen sali) jonne sodissa sankarillisesti kaatuneet sotilaat kutsuttiin valmistautumaan (syömään, juomaan ja sotimaan) viimeistä kamppailua Ragnarökiä varten. Näitä sodassa kuolleita, Odinin valitsemia sotureita kutsuttiin nimellä Einheriar. Odin luokitellaan mm. sodan, runouden, viisauden, tiedon ja kuoleman Jumalaksi. Hänelle onkin aikojen kuluessa kehittynyt useita eri nimiä mm. Ygg, Bolverk ja Grimnir, olivat yleisimmin käytössä olevat nimet Odinista puhuttaessa. Nimistä puheen ollen, sana odin tarkoittaa raivoa ja Odinin perimmäinen tarkoitus olikin antaa voimaa ja rohkeutta sotiville Viikinki sotilaille. Odin kuvataan Eddojen, riimujen ja arkeologisten löytöjen perusteella yksisilmäiseksi, sinistä kaapua ja keihästä kantavaksi soturiksi. Silmänsä Odin menetti uhratessaan sen, jotta saisi juoda viisauden lähteestä Mimiristä, joka sijaitsi maailmanpuun "Yggdrasilin" juurissa. Odin on myös kerrottu hirttäneensä itsensä Yggdrasilin latvasta ja roikkuen siellä yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä paastoten ja tuskissaan. Odin toimi ns. uhrina itselleen. Kuolemanhetkillä Odin onnistuikin kurkottamaan alas ja nostamaan maagiset kivet, jotka toivat salaista viisautta ihmisille ja Odinille. Jumala kuoli ja koki jonkinnäköisen uudelleen syntymisen. Odin oli mystisin ja arvaamattomin Jumalista, eikä hän ollutkaan tavallisen ihmisen palvonnan kohteena. Odinia palvottiinkin lähes yksinomaan kuninkaiden, sotapäälliköiden ja sotureiden toimesta. Paikannimet ja arkeologiset löydöt osoittavat, että Odinia palvottiin enimmäkseen Tanskassa, Gotlannissa ja Götanmaalla. Näillä alueilla onkin harjoitettu eniten Odinin kulttia, sillä sitä esiintyi niukasti Norjassa ja Islannissa.
Uhrit ja lahjat olivat Viikinkiajalla hyvin yleisiä. Tyypillinen tapa uhrata Odinille oli hirttää. Uhraukseen liittyi myös keihäällä pistäminen, eikä uhrattuja ihmisiä tai eläimiä saanut nostaa alas. Viikinkiajan uskomuksia pidetään sangen primitiivisinä ja todennäköisesti syy miksei uhreja nostettu alas puusta oli yksinkertainen. Odinin ajateltiin tulevan syömään kuolleitten lihaa, joko kotkien, korppien tai susien muodossa. Näin hänen oletettiin hyväksyneen uhrinsa. Samalla tavalla hänen ajateltiin valitsevan sota joukkonsa (Einheriarit) taistelukentiltä. On mielestäni itsestään selvää, että taisteluiden jälkeen paikalle saapui haaksi eläimiä. Tähän on vain liitetty ajan myötä uskomuksia.
Usko viikinkijumaliin on ollut vahva ja siitä kertoo uhrien henkilökohtainen kalleus. Ruotsin kuningas Aunin kerrotaan uhranneen Odinille yhden poikansa joka kymmenes vuosi, jotta Aun saisi pitemmän elämän. Kun kuningas oli kuolemaisillaan, uhrattiin hänen viimeinen poikansa. Aun kuoli ilman jälkeläisiä pian viimeisen poikansa kuoleman jälkeen. Eräs toinen kertomus kertoo kuningas Vikarista, joka pyysi Odinilta onnea ja myötätuulta taisteluissa. Hän uhrasi omia miehiään Odinille ja kun taistelu onni ei kääntynyt, päättivät hänen miehensä tehdä saman hänelle. Miehet taivuttivat nuoren koivun latvasta maahan, jotta köysi olisi saatu kiinnitettyä koivun päähän. Tässä kertomuksessa ei vaan käytetty köyttä vaan sian sisäelimiä. Kuningas vietiin koivun luokse ja sisäelimet kiedottiin koivun ja kuninkaan kaulan ympärille. Kuninkaan vierelle saapui Odinille omistautunut mies, joka lausui "Nyt annnan sinut Odinille" ja kosketti puisella sauvallaan sisäelimiä. Samalla sisäelimet muuttuivat köydeksi ja sauva, keihääksi. Mies lävisti kuninkaan keihäällä ja nuoresta puusta päästettiin irti. Kuvia samanlaisista uhrauksista on kaiverrettu Gotlannissa useisiin kiviin.
Useassa Viikinkiajan kivikaiverruksessa näkyy selvästi myös muita hahmoja Odinin lisäksi. Häntä seurasi Kotka, kaksi Korppia (Hugin, Munin Suom. ajatus ja muisti) ja kaksi sutta (Geri,Freki). Hän kuvataan ratsastaneen kahdeksanjalkaisella hevosella, Sleipnirillä. Hevonen pystyi kulkemaan kuolleitten valtakuntaan ja viemään kuolleitten sielut Valhallaan, Sleipnir pystyi myös halutessaan lentää ilmojen halki. Sleipnir on Lokin jälkeläisiä, joka synnytti tämän tavattuaan jättiläisen hevosen, Svadilfarin. Jättiläisen oli tarkoitus rakentaa muurit Asgardin ympärille yhdessä talvessa. Jättiläinen ottikin mukaansa hevosensa, siis Svadilfarin ja ryhtyi töihin. Jumalat olivat luvanneet jättiläiselle Freyjan vaimoksi ja myötäjäisiksi kuun ja auringon taivaalta, siis jos jättiläinen onnistuisi. Jumalat eivät tietenkään uskoneet jättiläisen onnistuvan, mutta kolme päivää ennen kevään tuloa oli muuri jo käytännössä valmis. Jumalat eivät tietenkään halunneet maksaa jättiläiselle ja näin Loki muutti itsensä tammaksi ja hirnumalla houkutteli jättiläisen ja orin työnsä kimpusta. Muuria ei saatu valmiiksi ja Thor tappoi jättiläisen vasarallaan.
Huginin ja Muninin Odinin kerrotaan lähettäneen päivittäin keräämään hänelle tietoja ja uutisia maailmalta. Sudet olivat Valhallan vartioita ja ne tappoivat jokaisen, ei kutsutun vieraan. Odinin kerrotaan myös pystyvän muuttumaan kotkaksi, korpiksi, sudeksi, kalaksi tai lohikäärmeeksi aina kuin halusi. Vaikka Odin olikin Jumala, kerrotaan hänen saavan surmansa viimeisessä taistelussa "Ragnarökissä". Hirviömäinen susi Fenrir nielaisee Odinin, mutta saa surmansa Thorin pojan Vidarin johdosta.
Fenrir on ennen Ragnarökin tuloa kahlittuna kuolleiden valtakunnassa.
Tor
Tor on yksi kolmesta pääasiassa palvotuista Pohjoismaalaisista jumalista, nämä kaksi muuta palvottua jumalaa olivat Odin ja Frej. Tor tunnetaan parhaiten ukkosen jumalana, Odinin poikana ja mahtavasta "mjölnir" vasarasta. Toinen Tooriin voimakkaasti liittyvä esine oli hänen vyönsä, jolla hän pystyi kaksinkertaistamaan voimansa. Torin kultti oli kaikista viikinkiajan kulteista voimakkain ja Tor oli enimmäkseen tavallisen ihmisen palvoma kohteena. Tor oli monen yksittäisen asian jumala ja siksi hyvin käytännöllinen, hän oli mm. mahtava soturi, hän pystyi hallitsemaan ukkosta, hän suojeli ihmistä jättiläisiltä ja oli myös onnen, voiman ja hedelmällisyyden jumala. Siis, Torilta pystyi pyytämään lukuisia asioita ja ihminen pitikin Toria itselleen lempeänä ja uskollisena jumalana, toisin kuin isäänsä Odinia joka oli taas hyvin arvaamaton. Tosin Odin oli kuoleman jumala eikä tavallinen ihminen hänestä paljoa halunnutkaan.
Jumalien palvontaan liittyy paljon epäselvyyksiä ja kiistoja, eikä olla täysin varmoja siitä, mitä ja missä jumalaa on palvottu. Uususkoisten kirjoittamat "selvitykset" ovat todennäköisesti saaneet vivahteita kristinuskosta, eikä kyseisistä kirjoituksista voi päätellä muuta kuin sen, että jumalaa oli palvottu. Toisaalta arkeologit ovat tehneet löytöjä jotka viittaisivat siihen, että jumalpalvontaa olisi harjoitettu taivasalla, metsissä ja joissain tietyissä pyhissä paikoissa.
Upsalassa sijaitsee ainakin yksi Viikinkiaikainen pakanakirkko, "kirkossa" pidettiin riehakkaita palvontamenoja johon kuului syöpöttelyä, juopottelua, musiikkia ja jumalten ylistämistä. Arkeologisten löytöjen perusteella voidaan todeta että, jumalmenoihin on käytetty veri uhrauksia. Veri vuodatettiin suurehkoihin kulhoihin, joita on löytynyt paikoista joissa jumalan palvontaa uskotaan harrastaneen (harrastettaneen). Upsalan pakanakirkko oli tiedettävästi Viikinkiajan merkittävimpiä uskonnollisia palvontakohteita. Muutenhan jumalten palvonta oli ihmisen oma asia, eikä suoranaisia sakramentteja tai tapoja palvoa jumalia ollut olemassa, lukuun ottamatta jumalille suoritettuja uhrauksia. Jumaloppi itsessään oli totta kai tarinoiden muodossa kerrottua perimätietoa jumalista ja heidän temmellyksistään. Saagoissa on paljon ristiriitoja ja ongelmatilanteita, joka on yleistä uskonnollisissa kertomuksissa ja teksteissä.
Toria esittäviä veistoksia on löytynyt aivan uhrikulhojen läheisyydestä, joten jo tästä voidaan päätellä että, Torille uhrattiin ja pyydettiin esimerkiksi hyvää viljasatoa tai vastaavaa. Itse patsaat olivat useasti tehty metallista, mutta myös puuta on käytetty jumalikonin veistämiseen. Itse jumala on kuvattu punapartaisena isona viikinkimiehenä, joka ratsastaa kahden vuohen vetämiä sotaisan näköisiä kärryjä. Muinoin uskottiin sellaiseen että, kun Tor oli matkalla jättiläismaahan, lensi hän ilmojen halki ja hänen mennessään ohi seurasivat ukkospilvet ja ukkosen jytinä ja salamointi lähti jumalan mahtavista kärrystä. Tor oli jättiläisten suurin vihollinen ja suurin osa hänestä kertovista saagoista ovat verisiä ja väkivaltaisia. Useimmissa tähän päivään asti säilyneissä saagoissa Tor tappaa vastustajansa lyömällä häneltä kallon auki vasarallaan, tai jollain muulla yhtä miellyttävällä tavalla.
Torin vasara "Mjölnir" on oikeastaan ainoa täysin tunnustettu, viikinkiajan uskomuksiin liittyvä symboli. Vasaraa ei käytetty pelkästään muistomerkkien symbolisointiin, vaan sitä kannettiin myös kaulan ympärillä amulettina, antaen kantajalle hyvää onnea ja voimaa. Vasaralla oli vielä yksi tärkeä tarkoitus, sillä oli suuri merkitys sen ajan vihkimisseremoniassa. Vasaralla siunattiin tuleva morsian. Mjölnirin syrjäytti kiristinuskon mukana levinnyt ristin symboli. Vasaraa käytettiin kumminkin hyvin kauan kristinuskon tulemisen jälkeen, jopa vielä tänäkin päivänä käyttävät pohjoismaalaiset vasaraa amulettina kaulan ympärillä.
Viikinki uskomuksiin kuuluu myös osana maailmanloppu siis Ragnarök, jossa myös Tor on saava surmansa tapellessaan Maailmankäärmeen (Midgårdsormen) kanssa. Torin tapauksessa on harmillista, ettei hän saanut käärmettä surmattua hänen ollessaan Hymir jättiläisen kanssa kalassa. Tarinassa Tor nappaa käärmeen onkeensa, johon hän on laittanut syötiksi lehmän pään. Kauhistuksissaan Hymir jättiläinen katkaisee ongen siiman ja juuri kun Tor on nostamassa vasaraansa iskuun, pääsee Maailmankäärme luikahtamaan karkuun. Tor, totta kai raivostuu jättiläiselle ja parin vasaraniskun jälkeen heittää Tor Hymirin veneestä.

Lähteet:
Grant, John - An introduction to Viking Mythology
Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa
Roesdahl, Else: Viikingit
Page, R.I. - Norse Myths
Viking & Norse mytology
Library of the world`s myths and legends
Almgren toimittanut - Viikingit
Borberg, Kirsten ym. toimittanut - Paistaa päivä pimeään